Sataa lunta. Suuret hiutaleet leijailevat maahan, ja kertovat talven vihdoinkin tulleen. Tilukset vetäytyvät paksun, valkean lumipeitteen alle, ja jäätyvä maa jää odottamaan kevättä. Syksyn kylmien sateiden piiskaama luonto pääsee vihdoinkin levolle, ja koko maisema muuttuu kauniimmaksi ja taianomaisemmaksi. Tylypahka puetaan juhla-asuun kimaltavin jääkoristein, ja suuri sali muuttuu suorastaan talven ihmemaaksi joulutanssiaisten alla. Kaikesta tulee niin pirun romanttista, että kohta alkaa jo oksettaa. Talvi ja joulutanssiaiset eivät todellakaan ole Gigi Maddoxia varten. Mutta siinä hän nyt silti on juhlasalin ulkopuolella, platinanvaaleat hiukset kiharrettuna ja viininpunainen mekko yllään. Kaikkein hulluinta on se, että hänen vieressään seisoo Dakota Hastings. Miten ihmeessä hän päätyi tähän tilanteeseen?
​
Oli marraskuun kahdestoista päivä. Kello tikitti pikajuoksijan vauhtia lähemmäs puoltayötä, ja Rohkelikon oleskeluhuoneessa oli silti joku vielä hereillä.
”Mistä vetoa, ettet uskalla tehdä sitä?” Dakota kysyi irvaillen, ja hänen kasvoillaan leikki se vino ja kaikin puolin hermoja raastava virne.
”Ole hiljaa, minä yritän miettiä”, Gigi ärähti, ja poika muljautti silmiään. Tytön käsissä oli kolme värikästä pakkausta, jotka olivat peräisin Sekon pilapuodista. Pakkaukset sisälsivät ilotulitteita.
”Ei se ole niin paha. Et sinä voi jäädä millään kiinni”, poika yllytti.
”Merlinin parta sentään, naama umpeen Hastings! Mitä minä tästä nyt sitten saan?”
”Minä teen sinun taikakausien historian läksysi kolmen kokonaisen kuukauden ajan.”
Tarjous kuulosti houkuttelevalta, sillä Gigi oli kerta kaikkisen surkea kyseisessä oppiaineessa. Ja Dakota kun nyt sattui olemaan ärsyttävyyden ja uhkapelihulluuden lisäksi myös pieni lukutoukka, hän saisi mukavasti kohennettua tytön arvosanoja kevättä varten. Mutta vedonlyönnissä oli myös se huonompi puoli.
”….Ja entä jos en onnistu?”
”Simppeliä. Tulet minun parikseni joulutanssiaisiin.”
”Tämä on tyhmää, Dakota, ihan totta!”
”Eli et siis uskalla”
”Uskallanpas! Siis räjäytän nämä suuressa portaikossa ja palaan jäämättä kiinni, niinkö?”
”Suurin piirtein niin.”
”Että minä sitten joskus vihaan sinua.”
Gigi keräsi rohkeutensa, ja poistui muotokuva-aukosta käytävään. Lihava leidi oli nostaa jo heti alkuun äläkän, mutta tyttö onnistui saamaan hänet hiljaiseksi. Käytävä oli tyhjä, ja hiukan pelottavakin. Suuriin portaisiin ei ollut pitkä matka. Adrenaliini suorastaan kohisi tytön korvissa. Eihän hän voinut muuta kuin onnistua.
​
Mutta onhan se ihan selvää, että yritys lähteä räjäyttämään maagisia ilotulitteita keskelle koulua kello kaksitoista yöllä jäämättä kiinni on sula mahdottomuus. Niinpä tämäkin kokeilu epäonnistui, ja sen seurauksena Dakota voitti vedon ja sai tanssiaisparin itselleen.
​
”Jännittääkö?” Dakota kysyy, ja Gigi säpsähtää palatessaan ajatustensa maailmasta takaisin todellisuuteen.
”Ei todellakaan, miksi ihmeessä muka jännittäisi?” tyttö kysyy ja kääntää katseensa poikaan vieressään.
”Ajattelin vain, kun puristat kättäni tuolla tavalla”, Dakota sanoo virnistäen.
”Höh, enkä purista”, Gigi tuhahtaa, ja hellittää otettaan hiukan.
Hetken hiljaisuus.
”Näytät muuten kauniilta”, Dakota sanoo eikä näytä ollenkaan siltä, että vitsailisi.
”Ai? No… Kiitos. Et itsekään näytä ihan hullummalta”, noita vastaa. Itse asiassa se ei ole koko totuus. Vaikka Gigin on vaikea sitä myöntää, hänen mielestään Dakota näyttää poikkeuksellisen komealta uudessa juhlakaavussaan, mustat hiukset siististi ylös pyyhkäistynä. Hän on jopa valinnut samanvärisen rusetin asuunsa kuin Gigin mekko. Dakotan kasvoille leviää suloinen hymy.
”Eiköhän sitten mennä.”
​
Suuri sali on jo pullollaan oppilaita pukeutuneena parhaimpiinsa. Salin seinustalla on kaksitoista suurta joulukuusta, jotka on taiottu lumihuurteisiksi. Lattia on kuin luistinrata, paitsi että se ei ole ollenkaan liukas, ja katon kevyenharmaista pilvistä sataa hiljalleen lunta juhlaväen päälle. Pitkät pöydät ovat vaihtuneet moneksi pieneksi pöydäksi, ja korokkeella salin etuosassa on livebändin esiintymislava. Gigi ihastelee näkyä tovin, kunnes astelee seuralaisensa kanssa edemmäs saliin. Kaikki on niin kaunista.
​
Gigi vannoi itseksensä, ettei todellakaan tulisi pitämään hauskaa, mutta jotenkin tämä lupaus alkaa illan myötä haihtua tytön mielestä. Juhlamieli nimittäin tarttuu muista oppilaista erityisen tehokkaasti nuoren noidan mieleen, ja pian hän löytääkin itsensä keskeltä tanssilattiaa heilumasta Aikamatkaajien kappaleiden tahtiin. On kuuma, mutta hyvällä ja mukavalla tavalla kuuma. Naurattaa, laulattaa ja hiukan myös janottaa.
”Mennään hakemaan juomista”, Gigi huikkaa yhtä lailla musiikista riehaantuneelle seuralaiselleen, joka nyökkää ja lähtee kulkemaan tytön perässä kohti tarjoilupöytää.
​
Hopeaisena kimmeltävä neste pulppuaa jäästä veistetystä putouksesta, ja lasit täyttyvät itsestään. Poreileva juoma maistuu joka toisella lasillisella piparmintulta ja mansikalta, ja joka toisella inkivääriltä ja vesimelonilta.
”Tulipa kuuma…”, Gigi henkäisee, ja hörppää suullisen lisää juomaa.
”Todellakin. Mutta hei, sinähän olet jopa ihan hyvä tanssimaan”, Dakota sanoo virnistäen.
”En voi olla samaa mieltä kanssasi, mutta miten vain”, tyttö sanoo hymähtäen, ja jättää katseensa huomaamattaan aivan liian pitkäksi aikaa Dakotan silmiin. Taustalla kappale vaihtuu nopeatempoisesta Muumiorockista rauhalliseen Auguurin iltahuuto -balladiin. Kun poikakaan ei katso muualle, Gigi rikkoo katsekontaktin itse, hento puna poskipäillään hehkuen. Sen voi onneksi vielä laittaa railakkaan tanssimisen piikkiin.
”Mennäänkö ulos, haukkaamaan vähän happea?” Dakota ehdottaa. Gigi suostuu mukaan, sillä raitis ilma tekee varmaan ihan hyvää tanssin jälkeen.
​
Käytävien katoista roikkuu hopeisia lyhtyjä, ja sinne tänne punoutuvat mistelinoksat saavat ujostelevat lemmenparit hämilleen. Oppilaita löytyy käytäviltä jonkin verran, mutta suurin osa jatkaa juhliaan vielä suuressa salissa. Tyhjä käytävä löytyy siis helposti. Gigi ja Dakota istuutuvat ikkunalaudalle, josta näkee kuun valaisemalle järvelle.
”No, onko sinulla ollut ihan kamala ilta?” Dakota kysyy.
”Yllättävää kyllä, mutta ei. Ainakin tämä voittaa taikajuomien läksyjen tekemisen mennen tullen ja palatessa”, Gigi vastaa nauraen.
”Minullakin on ollut hauskaa… Suurimmaksi osaksi hyvän seuran takia”, poika sanoo, ja kääntää villit, eriväriset silmänsä tyttöön. Hassua kyllä, nyt niiden katse on lämmin ja lempeä. Gigi vastaa katseeseen.
”Olisiko ihan hullua, jos nyt sanoisin, että olen samaa mieltä?”
”Täysin hullua. Sekopäistä. Mielipuolista. Oletko ihan terve?”
Gigi nauraa, ja se saa Dakotan hymyilemään. Tytön hersyvä nauru on sata kertaa paremman kuuloista kuin yksikään Aikamatkaajien kappaleista.
”En varmaan olekaan.”
Syntyy hiljaisuus, joka ei ole painostava tai kiusallinen. Se on jännittävä hiljaisuus. He kaksi tutkivat toisiaan, ja tiedostavat vallan hyvin sen, että jokin on syttynyt illan aikana heidän välilleen.
​
Yhtäkkiä jotain valkoista, pumpulimaista ja kylmää ainetta sataa heidän hiuksilleen ja vaatteilleen pieninä hippuina. Lunta. He katsahtavat ylöspäin, ja näkevät vihreän mistelinoksan punoutuvan tyhjästä heidän päidensä päälle.
”Tämä on niin klisee”, Gigi naurahtaa, ja pudistaa päätään hennosti.
”Etkö sitten pidä niistä?” Dakota kysyy, katse tiukasti tytön silmissä, ja nojaa aivan aavistuksen verran lähemmäs.
”En minä niin sanonut, Tulkitset sanani aina väärin, Hastings”, Gigi sanoo pehmeällä äänellä, niin että vain toinen sen kuulee. Hänkin nojaa lähemmäs.
”Onneksi sinä voit korjata tulkintani”, Dakota sanoo, ja nyt hän on jo niin lähellä, että tuntee toisen hengityksen kasvoillaan. Aika hidastuu. Gigistä tuntuu, että sydän hyppää rinnasta ulos ihan minä hetkenä hyvänsä. Lumi tuntuu hiukan kylmältä niskassa. Mutta ainoa asia, mikä nyt merkitsee, ovat he kaksi. Ja pian tyttö tuntee pojan pehmeät huulet omillaan.
​
Taikaa. Sitä tämä hetki on täynnä. Romanttista, voisi joku sanoa. Ja mikä merkillisintä, se ei haittaisi Gigiä yhtään.